Unkarinpaimenkoirat ry.n puheenjohtaja kirjoittaa lehdessään nr. 1/2006:

Messukeskuksen PMV-näyttely keräsi sankoin joukoin rotujemme harrastajia yhteen. Arvostelujen jälkeen mielenkiintoisimmat keskustelut käydään yleensä kehien laidalla. Eräskin vanha kasvattaja innostui neuvomaan nuorempiaan, että kasvattajan tärkein ominaisuus on tuntea koiransa ja kasvattamansa rotu, ja että rotujärjestön tärkein tehtävä on kerätä ja jakaa tietoa kasvattajille.

Puheenjohtaja jätti pois kyseisestä keskustelusta tärkeimmän viestini: Rotujärjestön tulee kouluttaa rotujemme tulevat kasvattajat yhtä hyvin kun uudet rotujemme ulkomuototuomarit. Molempien kyky osata arvostella rotujemme yksilöitä on yhtä tärkeää. Ulkomuototuomarit koulutetaan Suomen Kennelliiton vaatimuksesta, mutta kasvattajille ei koulutusta järjestetä, koska sitä ei vaadita. Lopputulos näkyy jo ainakin keskustelupalstoilla. Kukaan ei arvioi eikä arvosta koiran tervettä rakennetta ja liikkeitä, saati että osaisi verrata niitä rotumääritelmään.  Rotumääritelmä halutaan heittää roskakoppaan mitä ihmeellisimmin perustein. Jalostuskoirien tärkeämpinä ominaisuuksiana pidetään sukusiitoskerrointa, agility- ja PK- kilpailuissa menestymistä ja lonkkakuvaustulosta. Kukaan ei halua eikä osaa verrata koiriaan rotumääritelmään. Korkeintaan heitetään ilmaan lause, että yritetään muuttaa rotumääritelmä sopivammaksi tai paremmaksi.

Kun ulkomuototuomari sanelee arvosteluun jotain negatiivista koiran rakenteellisista ominaisuuksista niin omistaja jättää asian huomioimatta ja hakee seuraavan arvostelun joltain vähemmän osaavalta tai miellyttämisen haluisemmalta tuomarilta. Osaavien tuomareiden kehään ei nykyisin tuoda koiria. Kohoaisiko tuomareiden arvostus mikäli omistajia kiinnostaisi rodun rakenteelliset ominaisuudet.

Kasvatustyöstä tulisi osata myös seuraava totuus:

Koiran sukutaulu kertoo minkälainen koiran tulisi olla, koiran omat tulokset miltä se näyttää, mutta sen jälkeläisten tulokset minkälainen se tosiasiassa on.

Jalostuksen kannalta on oleellisinta, minkälaisia ovat yksilön jälkeläiset, ei se minkälainen yksilö itse on.

Tärkeintä ei ole tutkia vanhoja jalostuskoiria, vaan niiden jälkeläisiä. PEVISA-vaatimukset kohdistuvat vain muutamaan mahdolliseen jalostuskoiraan.  Olisi paljon järkevämpää satsata tiedottamiseen, vapaaehtoiseen tutkimustoimintaan ja järjestettyihin joukkotarkastauksiin, kun vahtia muutamaa jalostukseen käytettävää koiraa ja kasvattajaa. Kasvattajaa valvoo kuluttajasuojalaki, hänellä on oikeus tehdä omat valintansa ja vastata itse valinnoistaa.

Kääntyykö rautalanka, vai onko se niin jäykkää, että katkeaa?  Se jää nähtäväksi.